Ensimmäiset tunnelmat Dublinista

25.5.2012

Heräsin melko aikaisin aamulla katsomaan uutisten säätiedotuksen. Ilma oli aamulla kostean lämmin ja pilvinen, mutta päiväksi oli luvattu aurinkoa. Päätin meteorologin lupausten perusteella laittaa päälleni farkkushortsit ja topin, mutta otin silti varmuuden vuoksi nahkatakin mukaani, mikäli sää päättäisikin tehdä irlantilaiseen tapaan tepposet. Isäntänikin heräsi ennen lähtöäni ja toivotti minulle hauskaa päivää. 

Ikuisuuksien liikennevalot 

Liikuin päämäärättömänä eteenpäin, lähinnä tuurin opastamana yrittäen jollain keinoin selvitä keskustan alueelle. Minulle selvisi hyvin pian, että Dublin on ehkä maailman pisimpien liikennevalojen kaupunki. Kiirettä tietysti helpottaa, ettei jalankulkijoiden punaisiin valoihin jäädä seisomaan vaan mennään paikallisten mukana heti kun moottoriliikenne antaa periksi. Tunsin itseni muutaman kerran lievästi typeräksi, seisoessani suojatien edessä, odottaen kiltisti valojen vaihtumista vihreiksi, samalla kun kaikki muut ylittivät katuja välittämättä mistään. Ensimmäisen päivän jälkeen olin jo tottunut liikennevalokulttuuriin ja olin paikalliset tavat omaksuneena aina ensimmäisenä ylittämässä suojateitä punaisilla valoilla. Tunsin itseni paikallistuneeksi katsellessani muita, uusia turisteja, jotka hämillään jököttivät suojatien laidalla odotellen vihreää kehotusta ylittää tie.

O'Connell Street

O’Connell & Henry Street 

Pian löysin itseni O’Connell Streetiltä, joka on yksi Dublinin pääkaduista. Päätin käydä heti varaamassa majoituksen seuraavalle viikolle O’Connell sillan vierustalla olevasta Abbey Court hostellista. Varasin 12 euroa yöltä maksavan sängyn 20 hengen naisten dormista. Hostellivarauksen jälkeen lähdin shoppailemaan Penneysille, joka on irlantilainen halpa vaateketju. En kylläkään löytänyt yhtään rättiä, joka olisi ollut minun tyyliseni, mutta pidin liikkeen koruista ja muista asusteista. Seikkailin O’Connell Streetin päästä päähän ja siirryin tekemään ostoksiani Henry Streetille. Henry Streetin liikkeet ovat pääpiirteittäin samoja kuin Grafton Streetin liikkeet, mutta kaduissa on se ero, että Henry Streetillä tuotteet voivat olla hitusen halvempia kuin Grafton Streetillä. Yleensä turistit löytävät helpommin tiensä Grafton Streetille, kun taas Henry Street on enemmän paikallisten suosiossa. Minut yllätti se, kuinka monet liikkeet ja kauppakeskukset näyttivät ulkoisesti todella kalliilta, mutta osoittautuivatkin hinnoittelultaan olevan samalla tasolla kuin vaikkapa H&M tai Anttila –ketjut. 

Abbey Court hostelli

The Spire of Dublin alias "The Big Dick".

Shoppailuhuumaa

Temple Bar & Café Irie 

Löysin tieni Temple Bar –alueelle, joka oli täynnä turisteja ja pubeja toisensa perään. Kävelin alueen melko pikaisesti läpi, sillä en nähnyt siinä mitään järjettömän erikoista. Nälkä alkoi kalvamaan ja huomasin merkinneeni karttaani Café Irie –nimisen raflan olevan nurkilla. Paikansin itseni kahvilalle, joka sijaitsi 2. Kerroksessa ja johon johtivat kapeat portaat. Kahvila oli ihanan värikäs ja persoonallinen ja tarjoilijapoika todella herttainen. Hintatasokaan ei ollut päätä huimaava, sillä noin 8,5-10 eurolla sai päivän keiton, valinnan mukaan vaikkapa kerrosvoileivän tai Paninin sekä kahvin tai omavalintaisen teen. Tarjolla oli myös irlantilaista aamiaista, nuudeleita, pizzaa, erikoiskahveja yms. Rakastuin kahvilan aikakauslehtileikkeillä päällystettyihin tuoleihin ja päätin soveltaa ideaa myös omiin ruokailukalusteisiini. 

The Temple Bar

The Old Storehouse

Päivän keitto

Café Irien värikästä tunnelmaa.

Wax Museum Plus 

Tuumin pitäisikö minun vierailla kulmilla sijaitsevassa vahamuseossa lounaan jälkeen. Toteutin ideani, mutta pettymyksekseni museo ei ollut mitenkään erityisen hyvä. Mesta oli täynnä irlantilaisia paikallisten julkimoiden vahanukkeja, joista en tunnistanut miltei ketään. Museossa oli kylläkin mielenkiintoinen kauhukabinetti, jossa naureskelimme yhdessä Hannibal Lecterille, Frankensteinille ja Draculalle erään turistipojan kanssa, jonka tyttöystävä ei ollut uskaltanut astua huoneeseen ihmettelemään hirvityksiä. Museon viimeisessä huoneessa oli muutama minullekin tuttu julkkiskasvo ja fiktiivinen hahmo, mutta annan hieman miinusta siitä, etten usko vahanukkien olleen saman pituisia kuin reaalielämän vastineensa. Madonnan ja Ronan Keatingin vahakuvat olivat varmasti paljon pidempiä kuin laulajat todellisuudessa.

Glamourkiharoita 

Päätin käydä vielä pikaisesti Jervis –ostoskeskuksessa, jossa kimppuuni syöksyi bulgarialainen hiusmuotoilija aikeinaan esitellä minulle uutta superhyper-suoristusrautaa, jonka veroista muotoilurautaa ei markkinoilla ollut ja joka ei hänen mukaansa tuhonnut hiuksia ollenkaan kuten muut raudat. Jollain ikeellä hän sain minut houkuteltua kojunsa tuoliin ja alkoi vääntää minulle kiharoita kehuen koko ajan raudan ominaisuuksia ja yrittäen saada minut ostamaan sellaisen. Lopulta vakuutuin raudasta ja lunastin sen sievoisella summalla, saaden lisäksi erilaisia kylkiäisiä, koska olin niin kauan ja ystävällisesti jutellut hänen kanssaan. Manasin itseäni kauppojen tekemisen jälkeen. Olen vain toisinaan todella huono sanomaan ei ja yleensä loppujen lopuksi suostun kaikkeen, vaikka olisin ensin jankannut vastaan puolisen tuntia. Ja tämä koskee lähes kaikkea tekemisiäni. Todella rasittava piirre minussa. Toisaalta myöhemmin testattuani rautaa muutaman kerran itsekseni, olin loppujen lopuksi tyytyväinen hankintaani. Bulgarialaisen tuote todella oli sen veroinen mitä hän oli luvannut.

Wax Museumin pihalta.

Ensimmäinen kosketus pubikulttuuriin 

Seuraavaksi lähdinkin käpystelemään takaisin brasilialaisten luo grillijuhliin. Tapasin kaksi uutta, samaisena päivänä Irlantiin saapunutta brasilialaista, jotka aikoivat yöpyä isäntäni luona yhden yön. He olivat myös saapuneet Irlantiin oppimaan englantia ja työskentelemään. Tapasin myös lukuisia muita brasilialaisia ystäviä sekä yhden unkarilaisen. Grillailimme isolla porukalla ja juttelimme mukavia erinäisten nautintoaineiden kera. 

Brasilialais-unkarilais-suomalainen seurueemme.

Loppuillasta lähdimme The Bernhard Shaw -baariin, joka oli tupaten täynnä ja jonne meidän täytyi jonottaa hetki. Baari oli siitä erikoinen, että siellä oli suuri ulkoilmaterassi ja suuri sininen bussi, jossa tarjoiltiin pizzaa. Paikka olisi ollut tosi miellyttävä, ellei siellä olisi ollut sinä iltana niin paljon ihmisiä. Hädin tuskin pystyimme liikkumaan ja tanssiminen oli todella tuskaa. Lisäksi sain riesakseni erään brassin, joka ihastui silmiini, hiuksiini, tatskaani, tuoksuuni ja ties mihin muuhun ja jota sain hätistellä pitämään hieman hajurakoa itseeni. 

Päätimme väenpaljouden takia siirtyä erääseen toiseen baariin, joka kyllä sekin oli täyteen ahdettu. Majoittajani ilmoittivat lähtevänsä jo aiemmin ja minä jäin vielä hetkeksi bailaamaan brassipoikien kanssa. Baarin kaikki kolme kerrosta olivat täynnä tanssivia ja irlantilaisten biisien tahdissa laulavia ihmisiä. Eräs pojista sanoi saattavansa minut kotiin, sillä minulla ei suoraan sanoen ollut minkään valtakunnan hajua missä olimme ja mitä kautta olimme baariin saapuneet. Olin kaikki kävelymatkat jutellut jonkun kanssa ja unohtanut sen vuoksi keskittyä ympäristön tarkkailuun. Hän oli kuitenkin niin tuhannen pöllyissä, ettei enää hetken päästä muistanut sanomisiaan vaan katosi pian jonkun hehkeän brunetin matkaan. Onneksi törmäsin tungoksessa pariin muuhun brassikaveriin, joista toinen neuvoi minulle tien takaisin hostieni luo. Kello oli jo yli kahden, kun lähdin baarista. Seuraavana aamuna minun olisi herättävä todella aikaisin lähteäkseni päiväreissulle Galwayhin. Onneksi löysin tien kämpille kysymällä apua ystävällisiltä paikallisilta. 

Vaikka kävelin yksinäni Dublinin yössä ja vastaani tuli paljon epämääräistä porukkaa, en tuntenut oloani millään tavalla pelokkaaksi. Vaikka Dublin on suurkaupunki ja väkiluvultaan vain noin 90 000 asukasta pienempi kuin Helsinki, se tuntui silti paljon turvallisemmalta kuin Stadi. En missään vaiheessa matkaani uhrannut ajatustakaan mahdollisille taskuvarkaille, ryöstäjille tai raiskaajille. Olin ennen matkaani lukenut muutaman vinkin alueista, joilla ei ehkä kannattaisi kulkea yöaikaan, mutta vinkin antaneet henkilötkään eivät olleet koskaan kohdanneet mitään ikävää edes kyseisillä alueilla seikkaillessaan.  

©wantedalifelessordinary.blogspot.com