Wanted: A Life Less Ordinary: Junailu stooreja osa 12

9. toukokuuta 2010

Arosa

Lähdimme aamupäivällä junailemaan Arosaan Alppeja ihailemaan. Arosa on hieman yli 2000 asukkaan kunta, noin 200 km matkan päässä Zürichistä ja nettilähteiden mukaan yksi tunnetuimmista talviturismikeskuksista. Junarata kulki jyrkkiä rinteitä syleillen, joten maisemien saattoikin odottaa näyttävän upeilta niin korkealta vuoristosta ihailtuna. Alavilla, tasaisen vihreillä niityillä seisoi pieniä alppitalojen rykelmiä ja rotkossa näkyi turkoosin vihertäviä alppijärviä ja jokia. Vaikka kevät oli kauneimmillaan ja niityt kukkivat, näkyi vuoristo olevan vielä asteittain kevyen lumivaipan peittämä. Arosa sijaitsi sen verran korkealla, ettei tuulitakin pukeminen ylle tuntunut yhtään liioitellulta.

Kaksi lappuliisaa.

Tuona päivänä triollamme oli ensimmäistä kertaa hieman erimielisyyksiä Hollantiin lähdöstä, sillä emme päässeet täysin yhteisymmärrykseen Amsterdamissa vietettävien päivien määrästä. Päätimme mennä näppituntumalla ja katsoa myöhemmin kuinka kauan Hollannissa lopulta viihtyisimme.

Illalla söimme tulevan äitienpäivän kunniaksi Annan tädin luona ja hyvästelimme samana iltana hänen serkkupoikansa. Muutaman hyvästeiksi vaihdetun poskisuudelman jälkeen tunsin punoittavani kuin aurinkokuivattu tomaatti. Sveitsissä niitä on tapana antaa kolme, oikea-vasen-oikea käytännöllä, mitä en itse ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Kuvittelin poskisuudelmien kuuluvan Eteläisempään kulttuuriin, sillä esimerkiksi Saksassa tapa ei ole yleinen. Sitä vain tulee ihmetelleeksi, miten tällainen Pohjoisen ihminen onnistuu aina yllättymään, kun joku aloittaa tervehtimisen tai hyvästelemisen muuten kuin kätellen tai halaten. Olen usein Espanjassa sukulaisten luona käydessäni saanut tapaamiltani espanjalaisilta kummastuneita katseita ja kommenttia "Etkö pidä poskisuudelmista?". Ei se sitä ole. Meille Skandinaaveille käden ojentaminen vain tulee luonnostaan. Toisaalta en panisi ollenkaan pahitteeksi, vaikka meidänkin kulttuuriimme saataisiin tällainen etelämaalainen/keski-eurooppalainen käytäntö, mikä saisi meidät rujot suomalaiset hieman lähentymään.