Vihreiden menninkäisten kultaruukkua metsästämään

24.5.2012

Poliisikyydillä juna-asemalle

Kävelin aamuviideltä Savonlinnan kauppatorin bussipysäkille, josta minun oli tarkoitus jatkaa Pääskylahteen juna-asemalle. Kosteahkossa ilmassa tuoksui kesä, vaikka ilma itsessään ei ollutkaan erityisen kesäinen. En ollut varma oikeasta bussipysäkistä, joten jäin odottamaan eräälle, jolla kuvittelin Pääskylahteen ajavan bussin todennäköisimmin pysähtyvän. 

Siinä hermoillessani bussin saapumista ajoissa, huomasin poliisiparin köröttelevän ohitseni. Ei mennyt kuin muutama sekunti, kun sama Musta Maija ajoi takaisin edellään punainen Toyota, jonka toinen takaovi oli kiinnitetty heiveröisesti ohuella narulla ja oikea kylki rutussa kolarin jäljiltä. Auto ei siis millään tapaa ollut ajokuntoinen poliisi-setien mielestä. Molemmat autot pysähtyivät pysäkkini eteen bussikaistalle niin, ettei linkullani ollut toivoakaan mahtua samaan letkaan nappaamaan minua kyytiin. Poliisit ja ulkomaalainen Toyota-kuski, sekä hänen takapenkillään istuva matkalainen alkoivat selvitellä auton kuntoa samaan aikaan, kun minun todennäköinen bussini ajoi pysäkin ohi kykenemättä pysähtymään siihen muun varhaisaamun liikenteen vuoksi.

Kello oli jo paljon ja stressi alkoi iskeä, kun pähkäilin miten pääsisin juna-asemalle missattuani ainoan bussin. Kuulin poliisien ja pysäytetyn kuskin puhuvan siitä, kuinka Toyotan takapenkillä olevan matkalaisen olisi ehdittävä junalle Pääskylahteen. Poliisit antoivat kuskille luvan ajaa pääskylahteen heidän seuratessaan perässä. Tajusin hätäpäissäni ainoan mahdollisuuteni olevan käsillä ja pyysin poliisimiehiltä kyytiä samaan suuntaan. He kehottivat minua astumaan Maijaan ja siinä sitten ajelimme Toyotan perässä juna-asemalle. Matkalla ehdin jo pelätä, että Toyota-kuski päättäisi panna pystyyn pienen takaa-ajon, enkä koskaan ehtisi junaan. 

Onneksi kaikki sujui kuitenkin mutkitta ja sekä minä että toinen matkalainen ehdimme parahiksi junaan. Kiitin poliisimiehiä miellyttävästä kyydistä ja ajattelin itsekseni, kuinka Rouva Fortuna olikaan taas ollut puolellani. Olenkin aina sanonut, että yksi niistä kokemuksista, joita minulla ei ole, mutta haluaisin kokeilla, on poliisiauton kyydissä matkustaminen. Ei se ihan niin mennyt kuin olin kaavaillut, mutta parempi kai tällä tavalla, kuin tuhannen tuiterissa putkaan matkustaminen. ;)

Ja junatkin suistuvat raiteiltaan  

  

Eivät vastoinkäymiset kuitenkaan vielä siihen loppuneet, sillä junassa matkalla Helsinkiin tuli tieto Riihimäellä raiteiltaan suistuneesta tavarajunasta. Junani ei siis koskaan pääsisi Riihimäelle asti, vaan matkustajat joutuisivat vaihtamaan bussikyyditykseen jollain pikku paikkakunnalla. Minulla oli vielä monta junan vaihtoa edessä ennen kuin pääsisin Stadiin saakka ja pari muutakin matkalaista hermoili ehtimisestään seuraavaan junaan. Onneksi pääsin kerrankin kiittelemään VR:n ja konduktöörien toimintaa, sillä meille muutamille junan vaihtajille tilattiin kaksi taksia, jotka ajaisivat meidät VR:n kustantamina Lahteen. Ehdin seuraavaan junaan ja siitä eteenpäin matka sujuikin melko mutkattomasti. Hesan rautatieasemalla ehdin juuri ja juuri lentokenttäbussin kyytiin ja pääsin hyvissä ajoin kentälle odottelemaan lentoani. Eli voisi sanoa, että olin saanut juosta melkeimpä koko matkan Helsingin lentokentälle päästäkseni.

Hippiseurassa kohti neliapiloiden maata

Lähtöselvityksessä törmäsin erääseen tuttuun tsekkariin ja sain huolehdittuani rinkkani erikoistavarahihnalle. En muistanut ollenkaan, että Irlantiin matkustavien täytyy kulkea passintarkastuksen kautta, koska se ei kuulu Schengen alueeseen. Onneksi passi oli kuitenkin taskussa kuten yleensä matkustaessani minne tahansa. Viimeksi olen joutunut kunnolla esittelemään passiani rajavartijoille Floridaan matkatessani vuonna 2009. Ei sillä, että minulla olisi mikään älytön hinku esitellä passikuvaani kenellekään, sillä se on otettu ollessani vielä omaa tyyliään etsivä 15-vuotias. Sanotaan näin, että tyyli oli vielä melko metsässä kuvanottohetkellä. Ja vielä pitäisi yrittää kestää vuoteen 2015 asti, että saan passini uusittua, sillä pian kukaan ei enää usko, että niin epämuodikas hiustyyli on voinut joskus olla olemassa…

Olin varannut lentoliput noin kuukautta ennen matkaa Aer Lingus –yhtiöltä ja pulittanut niistä 165 euroa. En ollut aiemmin matkustanut kyseisellä yhtiöllä, mutta ensikokemuksen perusteella minulla ei ole mitään valittamista siitä. Istuin lentokoneessa vanhojen hippipatujen ympäröimänä ja vaihdoin muutaman sanan vieressäni istuvan miehen kanssa. Suurimman osan matkasta yritin kuitenkin torkkua niin hyvin kuin se lentokoneessa on mahdollista. En yleensä osaa nukkua istualtaan muissa kulkuneuvoissa kuin autossa. Dubliniin saapuessa jouduin taas kulkemaan passintarkastuksen läpi, kunnes pääsin viimein tervehtimään Irlantia.

Vasen, oikea, vasen, ei kun… 

Otin lentokentältä 6 euroa suuntaansa maksavan AirBussin kohti keskustaa. Minulla oli todella turvallinen olo koko ajan ja tuntui aivan kuin tietäisin tasan tarkkaan mihin olin menossa (vaikka todellisuudessa minulla ei ollut siitä harmainta haisua). Tarkoitukseni oli mennä erään brasilialaisen sohvasurffarin luo kolmeksi yöksi ja olin jo aiemmin saanut suurpiirteiset ohjeet hänen kämpilleen. Maisemat eivät vaikuttaneet erityisen irlantilaisilta, vaan olisivat hyvin voineet olla Suomesta, Saksasta tai vaikka Espanjasta. Olin odottanut näkeväni vain tuulen tuivertamia nummia ja alavia maita. En edes aluksi tajunnut meidän ajavan moottoritien vasenta kaistaa ja vasta keskustassa vasemmanpuoleinen liikenne alkoi vaikuttaa kaaosmaiselta. Tuntui kuin busseilla olisi täysi työ mahtua ajamaan pienillä, autojen täyttämillä kaduilla.

Dame Street

Hyppäsin bussista Christ Churchin kohdalla ja aloin pohtia kuinka löytää majoittajani luo. Hän oli vielä saapumisaikaani töissä ja minun olisi keksittävä jotain tekemistä siihen asti, kunnes hän palaisi kotiin. Nälkä alkoi pikkuhiljaa ilmoitella itsestään, joten kävin läheisessä Sparissa ostamassa muutaman croissantin ja hedelmän ja tallustelin Christ Churchin takana olevaan puistoon nauttimaan eväistä ja auringosta. Puistossa oli muitakin auringonpalvojia, lähinnä kurssikirjoihinsa perehtyviä opiskelijoita.

Mietin pitäisikö minun ostaa jostain aurinkorasvaa tulevan viikon varalle, sillä aurinko porotti yllättävän kuumasti. Olin ottanut selvää tulevan viikon säästä ja miltei jokaiselle päivälle oli luvattu aurinkoa tai enintään puolipilvistä. Sadetta en tulisi matkallani näkemään kuin korkeintaan öisin, mikä on hyvin epätavallista Irlannissa, jossa yleensä sataa suurimman osan ajasta. Puistossa istuessani kuvittelin koko ajan, etten ymmärtänyt ihmisten puheita ja unohdin koko ajan olevani englanninkielisessä maassa. Viimeksi olin matkustanut Italiassa, jossa en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä mistään, ja sitä ennen taas Saksassa, jonne lähtiessä osasin ainoastaan muutaman sanan kyseistä kieltä.

Pian sain ilmoituksen, että host-isäntäni tyttöystävä oli kotona ja sain kehotuksen mennä asunnolle. Samassa soluasunnossa asui myös kaksi muuta brasilialaispoikaa, joista tapasin toisen heti saapuessani. Isäntäni ja hänen ystävänsä olivat lähdössä johonkin varaamaansa konserttiin ja aloittelivat iltaa Caipirinhan voimin. Istuskelimme porukalla parvekkeella/terassilla jutellen ja nauttien epänormaalin lämpimästä säästä. 

Brasilialaista tunnelmaa 

Olin ihmetellyt jo aiemmin Dublinin sohvasurffareita etsiessäni, miksi kaupungissa oli niin paljon brasilialaisia. Joka toinen ellei jopa useampi sohvasurffari, joiden profiileihin olin nettisivustolla tutustunut, oli kotoisin Brasiliasta. Isäntäni selitti, että brasilialaiset tulevat Irkkuihin opiskelemaan englantia, sillä se on heidän kotimaassaan niin kallista. Euroopassa on vain kaksi maata, joissa englantia puhutaan virallisena kielenä (lukuunottamatta Maltaa): Britit ja Irlanti. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Irlanti on kuulemma halvempi, mistä syystä brasilialaiset valitsevat sen useammin. Hostini ei esimerkiksi 1,5 vuotta sitten Irkkuihin saapuessaan puhunut sanaakaan englantia, mutta nyt jo todella sujuvasti. Ainoa ongelma oppimisen kannalta oli heidän mukaansa se, että brasilialaiset viihtyvät hyvin paljon keskenään ja puhuvat tällöin enimmäkseen portugalia. Tällöin monen englannintaitojen kehitys pysähtyy.

Huomasin melko pian ketkä hostieni ystävistä puhuivat mieluummin portugalia ja ketkä taasen halusivat ylläpitää englannintaitojaan. Kaveriporukassa puhuttiin hyvin paljon portugaliksi, mutta onneksi joukossa oli yleensä aina joku, joka käänsi puheet minulle englanniksi. Portugali on kuulemma yksi vaikeimmista kielistä sen vuoksi, että yhdellä sanalla voi olla monta eri tarkoitusta tai käyttöyhteyttä. Tapasin myös yhden heidän irlantilaisen ystävänsä, joka kehui, ettei puheestani kuulu suomalaisille tyypillistä vahvaa korostusta. Olin todella otettu tästä. En todellakaan ole maailman paras englannin puhuja, mutta ainakaan minulla ei ole perinteistä suomalaista junttiaksenttia. 

Opiskelija-asumista Dublinissa

Rakastuin hostieni persoonalliseen solukämppään. En ymmärrä miksi Suomalaisten asuntojen suunnittelussa tehdään harvoin mitään rohkeita ja persoonallisia ratkaisuja vaan liian usein mennään tutun, turvallisen ja tylsän pakettimallin mukaan. Ulkomailla kaikki on hieman rempallaan ja opiskelijoiden asuinalueet huokuvat boheemia tunnelmaa. Jokaisella kolhulla on oma villi tarinansa siitä, millaisissa bileissä se syntyi, värikkäät graffitit piristävät harmaita betoniseiniä ja parvekkeilta näkee muiden kattojen yli. Suomessa kaiken on aina oltava niin korrektia ja siistiä. Kyllä, olen rappioromantikko…

Brassikavereideni silhuetteja.

Inside joke.

©wantedalifelessordinary.blogspot.com