Sopeutuminen saksalaiseen arkeen

6.-12.12.2010
VIIKKO 3

Paikallista maalaismaisemaa.

Au Pairin haasteita

Olin kolmannella viikolla oppinut huomaamaan, kuinka haastavaa tuntemattomaan perheeseen tuleminen au pairille voi loppujen lopuksi olla. Vaikeuksia tuottivat erityisesti eriävät tavat tehdä asioita sekä kulttuuriset erot: jos olet itse tottunut tekemään jonkin asian toisella tapaa ja au pair perheesi omalla tavallaan, tuo haastetta muuttaa yhtäkkiä tapojaan. Eikä tässä tapauksessa tarvitse olla kyse kuin vaikkapa pienistä kotitöiden tekemisen eroista. Aloin pikkuhiljaa turtua siihen, että tein aina jonkin asian eri tavalla kuin joku muu, mutta jokaisessa tapauksessa tarvittiin vain ja ainoastaan sopeutumiskykyä minun puoleltani. Tästä maailmasta ei löydy kahta prikulleen samanlaista perhettä, joten kunhan pitää pään kylmänä ja on valmis itse muuttamaan toimintaansa, sujuu kaikki ongelmitta. Pikkuhiljaa perheen tavatkin alkavat tulla tutuiksi.

Sairaalareissu

Keskiviikkona pääsin vihdoin paikalliseen terveyskeskukseen magneettikuvauttamaan juilivan polveni. Saapuessani vastaanottoaulaan kävelysauvoineni, eräs valkeatukkainen herra kehotti minua istahtamaan viereensä. Hän kyseli, mitä polvelleni oli tapahtunut ja jutustelimme pitkään kaikenlaista Suomesta ja Saksasta. Mies kertoi minulle odottavansa pääsyä vakavasti sairaan tyttärensä luo, joka ei ehkä eläisi enää kovin pitkään. Hänen silmänsä kostuivat puhuttaessa sydäntä puristavasta aiheesta, ja huomasin tuntevani häntä kohtaan todella suurta sympatiaa. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua pelkäämään sitä, että joutuu pian hautaamaan oman lapsensa. Me synnymme tänne tietyssä järjestyksessä ja siinä samassa järjestyksessä meidän tulisi lähteäkin. Harmi vain, ettei se läheskään aina päde.

Sain diagnoosin hyvin pian kuvien ottamisen jälkeen ja selvisi, ettei polvessani ollut onneksi minkäänlaista murtumaa. Sen sijaan polvilumpioni ei ilmeisesti ole aivan optimaalisessa asennossa, vaan liikaa oikealla, jolloin se hankaa muita rakenteita vasten aiheuttaen kipua. Sain siis lähetteen fysioterapiaan ja kehotuksen ostaa 100 euron tukiside, joka käytiinkin samantien hakemassa.

Maanmiehiä naapurustossa

Torstaina tapasin erään saksan-suomalaisen rouvan, joka sattui asumaan naapurustossamme supisuomalaisen lääkärimiehensä kanssa. Rouva kävi ystävällisesti tuomassa minulle muutaman suomenkielisen vihkosen, joissa kerrottiin erilaisista suomalaisten maahanmuuttajien järjestämistä tapahtumista ympäri Saksaa. Tuntui jollain tapaa oudolta puhua suomeksi, vaikken ollut viettänyt Saksassa kuin vasta pari viikkoa. Puolivälissä keskustelua vaihdoimme kuitenkin saksaan, sillä rouva ei puhunut sitä täydellisen sujuvasti ja minä olin tullut saksalaiseen perheeseen juuri sen vuoksi, etten saisi mahdollisuutta puhua suomea. En ole tainnut mainita, että perheitä valitessani, halusin ehdottomasti perisaksalaisen perheen, enkä suomalaista maahanmuuttajaperhettä juurikin sen vuoksi, että kielen oppimiselle olisi mahdollisimman ideaaliset puitteet. Jos olisin päätynyt esimerkiksi suomen-saksalaiseen perheeseen, en usko, että kielitaitoni olisi tänä päivänä yhtä hyvä ja kiusaus suomen kielen käyttämiseen olisi ollut suuri.

Läheisen hevostallin jouluratsastus.

Viikonloppuretki Stuttgartiin

Olin päättänyt tehdä viikonloppuna nopean ostosretken Stuttgartiin, joka sijaitsi yli 100 kilometrin päässä Biberachista. Nousin ylös samaan aikaan kuin aina arkenakin, klo 06:30, ja otin bussin rautatieasemalle. Koko päivän kestävä junalippu maksoi 20 euroa, mutta tuli halvemmaksi kuin tavalliset meno-paluu liput.
Päivän aikana sain kokea sekä ystävällistä että välinpitämätöntä käytöstä kanssamatkustajiltani: Biberachissa oleva lippuautomaatti temppuili (kuten aina, mutten sitä vielä tässä vaiheessa tiennyt) eikä huolinut mitään maksuvälinettä, jota sille yritin tarjota. Seteleiksi kelpasivat vain ja ainoastaan kympit ja vitoset, eikä minulla ollut lompakossani kuin 20 euron seteli. Kysyin vieressäni seisovalta pariskunnalta, olisiko heillä vaihtaa rahaa ja pariskunta antoi minulle ystävällisesti oikeanlaiset setelit, joilla sain junalipun lunastettua.
Seuraavaksi minun olisi löydettävä oikea juna. Tehtävä ei ollut erityisen vaikea, sillä Biberachissa on tasan kaksi eri raidetta. En kuitenkaan ollut varma kumpi niistä olisi oikea, joten kysyin eräältä rouvalta tietäisikö hän mahdollisesti asiasta. Rouva ei noteerannut minua ollenkaan, kun puhuin hänelle ja käyttäytyi kuin olisin ollut näkymätön. Ajattelin hänen olevan huonokuuloinen, mutta sen jälkeen kun hän mulkaisi minua ylimielisesti ja kääntyi kannoillaan, tiesin hänen olevan vain liian itsetietoinen. Lopulta aikani juna-aikataulua selailtuani, tajusin seisovani väärällä laiturilla ja riensin vastapäiselle raiteelle, jossa Stuttgartiin menevä juna jo odottelikin.
Juna oli täpötäynnä ihmisiä, joten tuotti haastetta löytää istumapaikkaa.  Kysyin eräältä tytöltä, oliko hänen vieressään oleva paikka vapaana, mutta se oli kuulemma varattu hänen pienelle sylikoiralleen. Voi herranpieksut! Siirryin seuraavan tytön luo ja kysyin saisiko hänen viereensä asettua. Tyttö katsoi minua pitkään "Et kai oikeasti aio istua tähän?" -ilmeellä, kunnes vihdoin siirtyi niin, että mahduin istumaan. Mietin koko junamatkan, puhuinko niin omituisella aksentilla, etteivät ihmiset ymmärtäneet minua, vai olivatko he muuten vain huonolla tuulella.

Stuttgartissa nyrpeät matkustajat kuitenkin unohtuivat. Kiersin koko ostoskadun päästä päähän ja löysin muun muassa kauan etsimäni ruskeanahkaisen olkalaukun, joka on palvellut minua uskollisesti tähän päivään asti. Kaupunki oli täynnä ruotsalaisia, espanjalaisia, italialaisia, venäläisiä ja englantilaisia turisteja tutustumassa Stuttgartin joulumarkkinoihin. Naureskelin itsekseni kuunnellessani italialaisten turistien keskustelua. Aivan samankuuloista tempperamenttistä paapatusta kuin italialaisessa saippuaoopperassa. Markkinakojujen välissä virtasi niin suuri joukko ihmisiä, että siellä sai käyttää kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen eteenpäin. Kiertelin kojuja lämmin Starbucksin Chai Tea Latte kädessäni, ihastellen tunnelmaa ja nuuhkien paahdetuilta manteleilta tuoksuvaa ilmaa. Markkinat olivat tuplasti isommat kuin Biberachissa, suuren asukasmäärän vuoksi tietysti. Eräässä kojussa keski-ikäinen mies kauppasi puisia, kattoon ripustettavia lintukoristeita. Ihastuin vihertävänsävyiseen, puiseen tukaaniin, joka loppujen lopuksi reissasi mukanani takaisin Biberachiin ja lopulta myös kotisuomeen.

Jouluratsastus ja koulumusikaali

Sunnuntaina pääsimme ihmettelemään perheen nuorimman, ratsastusta harrastavan tyttären jouluratsastusesitystä. Nuoret 9-10 vuotiaat tytöt tekivät huikeita sirkustemppuja laukkaavien hevosten selässä ja täytyy myöntää, että jännitin aika lailla lasten puolesta. Hevosen selästä putoaminen varsinkin ilman kypärää ei ole mikään leikin asia, mutta onneksi tytöt onnistuivat temppuilussaan hienosti ilman tapaturmia.

Myöhemmin illalla lähdimme katsomaan vielä saman tyttären joulumusikaali -esitystä hänen koululleen. En ymmärtänyt esityksen dialogi- tai lauluosuuksista juuri sanaakaan, mutta panostettu siihen oli nähdyn perusteella kuitenkin. Aloin kaiholla muistella omia alakouluaikaisia joulujuhla- ja kevätjuhlanäytöksiäni: kuinka jännittävää oli seisoa lavan uumenissa odottaen, että punainen verho väistyisi ja luokkamme pääsisi paljastamaan oman, monta viikkoa harjoitellun ohjelmanumeronsa koulun muille oppilaille ja opettajille. Ilmassa leijuva jännitys oli käsin kosketeltavaa. Ensin on se tunne, kun maha tuntuu halkeavan perhosista ja voisi oksentaa, mutta sitten kun viimein pääsee näyttämölle, kaikki se katoaa sekunnissa. Sen jälkeen jäljellä on vain nautinto, eläytyminen rooliinsa ja täydellinen vapauden tunne, kun saa hetken aikaa elää jotain aivan muuta kuin todellisuutta. Damn, minusta olisi sittenkin pitänyt tulla näyttelijä...

Joulumusikaali med Jesus ja kumppanit.

Yksi ensimmäisistä radiossa kuulemistani saksankielisistä kappaleista, johon rakastuin heti ensikuulemalta - samoin kuin itse bändiin. Kuunnelkaahan ja arvostelkaa..! (Ah, mikä ihana mies!)

©wantedalifelessordinary.blogspot.com