En oo mä juonut viinii Wienissä

1. heinäkuuta 2010

Ja aurinko porotti.

Jätimme Prahan taaksemme ja suuntasimme pärrät seuraavaksi kohti Itävallan Wieniä. Matkallamme sattui pieni "läheltä piti" -tilanne, kun kolmion takaa tuleva valtava niittokone päätti yhtäkkiä ylittää tien edessämme. Onneksi ajovauhtimme ei tällä kertaa ollut päätä huimaava, eikä "lähellä piti" -tilanne loppujen lopuksi ollutkaan kovin lähellä. Asiasta selvittiin siis vain säikähdyksellä ja matka jatkui normaaliin tapaan.

Ennen Wienin kaupunkiin saapumista näimme ehkä koko reissun sadunomaisimmat maisemat: tien kummallakin puolella viheriöi silmänkantamattomiin jatkuvaa lehtipuiden täyttämää peikkometsää ja puiden latvat kaartoivat tien yli muodostaen kupolimaisen katon yllemme. Aukealle päästyämme Wienin kaupungin kattojen muodostama peite avautui edessämme kaikessa komeudessaan. Saimme myös ensimmäistä kertaa kokea ripauksen kuuluisista serpentiiniteistä, joilla Vic oli kylläkin lähellä törmätä vastaantulevan auton kylkeen, mutta sai kaikeksi onneksi viime hetkellä vältettyä kolarin. Viekkaita nuo mutkaiset tiet ja miten sattuu ajavat autoilijat.

Itse tajusin pian kuinka ärsyttäviä serpentiinit ovat takana istuvalle matkalaiselle ja manasin mielessäni, kuinka joutuisin seuraavat kolme viikkoa kestämään samanlaista menoa. Niille, jotka ihmettelevät mitä muuta serpentiini voi tarkoittaa kuin vappukoristeita, selitettäköön, että serpentiineiksi kutsutaan äärimmäisen mutkaisia, kapeita ja jyrkkiä alppiteitä. Kuskilla tällaiset tiet vielä menevät, mutta takana istuva poukkoilee edestakaisin pyörän selässä, ja ainakin itsestäni tuntui kuin olisin aina alamäen kaarteessa miltei maannut Jukan niskassa. Sitten kun yritin taas tasaisella korjata asentoani normaaliksi, tulikin vastaan taas uusi mutka ja romahdin jälleen eteenpäin. Ja tätä jatkui monen mutkan verran.

Lihakset olivat todella puuduksissa päivän yli 300 kilometrin ajorupeaman jälkeen, saapuessamme kaupunkiin. Heti ensitöiksemme etsimme käsiimme internetkahvilan ja bongasimme netistä hotellin, johon majoittua. Suhteellisen kämäisen hotelli Hadriganin respassa meitä odotti vinoileva työntekijä, joka onnistui vääntämään meistä yhden sukunimen Ana-Pannilaksi, vaikka se selkeääkin selkeämmin ajokortissa luki. Mutta riittipä siitä nimestä hauskuutta koko loppumatkaksi.

Ilta kuluikin taas ravintolaa haeskellessa ja lopulta löysimme jonkin Suomessakin 80-luvulla toimineen ketjun. Pojat pistelivät poskeensa McDonald'sin kananuggeteilta maistuvat wieninleikkeet, kun minä päätin poiketa perinteisestä itävaltalaisesta ja nauttia yksinkertaisesti kanaa riisillä.

©wantedalifelessordinary.blogspot.com