Ilojen, surujen ja toiveiden viikko

13.-19.12.2010

VIIKKO 4

Rukous

Olin tullut huomanneeksi, kuinka vaikeaa postimerkkien metsästys osasi pienessä kaupungissa olla. Saksansisäisiä merkkejä myytiin useimmissa kioskeissa, mutta ulkomaille lähteviä ainoastaan pääpostissa, jonka sijaintia en ollut vielä siihen päivään mennessä hahmottanut. Olin myös pannut merkille, kuinka mahdottoman hyvää saksalainen tumma- ja täysjyväleipä on! En ollut koko neljän viikon aikana ikävöinyt Vaasan ruispaloja kertaakaan, vaikka ennen lähtöä olin kuvitellut niin automaattisesti tapahtuvaksi. Vesi herahtaa kielelle jo pelkästä ajatuksesta!

Kurinpitovaikeuksia

Arkiaamut olivat tähän päivään mennessä olleet suoraan sanoen miniatyyrikokoisia katastrofeja, sillä nuorin lapsista oli joka aamu hangoitellut vastaan kouluun lähdössä, enkä suoraan sanoen tiennyt mitä tehdä. Ilmeisesti uusi tilanne, uuden au pairin kanssa oli jollain tavoin rankkaa ja vaikeasti nieltävää nuorimmaiselle pojalle, minkä vuoksi olin koko ajan napit vastakkain hänen kanssaan. Ajattelin tilanteen parantuvan ajan myötä ja sain onneksi tukea perheen vanhemmilta. Tottakai minulla oli määräysvaltaa ja auktoriteettia, mutten voinut toimia kuin äitinä lapselle. Jos lapsi ei yksinkertaisesti suostu lähtemään kouluun muuten kuin suurinpiirtein kantamalla, mitä minä voin tehdä? Siinä vaiheessa äänen korottaminen, lahjominen, fyysinen kanssakäyminen tai mikään muukaan ei ole ratkaisu tilanteeseen (kuten ei ylipäänsä mihinkään tilanteeseen), vaan on mieluummin otettava selvää ongelman alkuperästä. Voin rehellisesti sanoa, että juuri mainitsemieni aamutappeluiden vuoksi olin hyvinkin kypsä jättämään leikin jo siinä vaiheessa kesken ja palaamaan takaisin koti-Suomeen.

Tähti toiveen toteuttaa

Eräänä aamuna lasten sänkyjä sijatessani ja huoneita tuulettaessani, näin taivaalla yhden kirkkaimmista tähdistä, jota olen koskaan ollut todistamassa. Se hehkui kuin katulamppu muihiin pieniin, himmeisiin tähtiin verrattuna, ja aamun alkaessa sarastaa, katosivat kaikki muut tähdet taivaalta, paitsi tuo suurin ja kirkkain. Se jäi vielä yksin möllöttämään kirkastuvaan aamuun, kunnes katosi viimein auringon säteiden valaistua asuinalueen. Tulin hyvin toiveikkaaksi ja mietin kuinka ihmeellistä oli, että niinkin pieni asia saattoi tehdä ihmisen niin onnelliseksi. En vielä silloin tiennyt, että tuo sama tähtönen ilmestyisi minulle tulevina satunnaisina aamuina tuomaan lohtua erityisesti silloin, kun sitä eniten kaipasin.

Toivomustähti

Suomalais- ja saksalaislasten erot

Viikkojen aikana olin tehnyt merkittävän huomion eräästä suomalaisten ja ulkomaalaisten lasten erosta: suomalaiset lapset ovat paljon itsenäisempiä, kuin useat ulkomaalaiset kanssatoverinsa. Suomessa lapsi yleensä kävelee jo ekaluokkalaisena yksin kouluun, ellei peräti jo esikouluikäisenä. Ulkomailla lapsilla on usein saattajana joku aikuinen tai vähintään kasa kavereita. Myönnän, että se on siten paljon turvallisempaa, mutta samalla tajuan myös kuinka turvallinen maa Suomi tässä suhteessa on. Lapsille opetetaan jo alusta pitäen, ettei heidän tule mennä kenenkään tuntemattoman aikuisen kyytiin tai ottaa namusedältä lahjuksia.

Suomalaiset lapset ovat myös siinä mielessä ulkomaisia vastineitaan itsenäisempiä, että heidän annetaan usein olla yksin kotosalla. Itse tulin aina ala-asteikäisenäkin itsekseni koulutaksilla kotiin, tein itselleni välipalaa, laitoin ruokailun jälkeen tiskit itse altaaseen tai tiskikoneeseen, vein koiran ulos jos se niin vaati ja hoidin läksyt ennen kuin vanhempani iltapäivällä saapuivat kotiin. Jos jotain olisi sattunut, oli minulla paljon tuttuja naapureita ympärilläni valmiina auttamaan. Eteisen lankapuhelimen vieressä oli hätänumero ja vanhemmat olivat opettaneet, etten saanut polttaa kynttilöitä, käsitellä kuumia tai teräviä esineitä, tai koskea sähkölaitteisiin heidän poissaollessan.

Meillä nuori muuttaa kotoaan useimmiten 16-20 vuotiaana pois opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja oppii hyvin nopeasti, miten omaa elämää aletaan rakentaa. Esimerkiksi Espanjassa peräkammarin pojat asuvat vanhempiensa luona jopa 30-vuotiaiksi asti. Kulttuurierot osasivat joskus olla todella hämmentäviä ja tuntui erikoiselta, että saksalaisia hoidokkejani piti koko ajan kehottaa tekemään asioita sekä muistuttaa ja huolehtia, että heillä oli kaikki tarvittava mukanaan. En sano tätä mitenkään pahalla, sillä lapsista huolehtiminen oli työtäni, mutta välillä olisin halunnut hieman kritisoida vallinnutta tilannetta. Mielestäni on tärkeää, että lapset oppivat jo pienestä pitäen arvostamaan kotiaan ja jakamaan kotityöt, sillä muuten heidän tulevaisuutensa tulee olemaan todella haasteellinen. Hyysäämisestä ei loppujen lopuksi ole kenellekään mitään hyötyä.

Ilon ja surun kyyneleet

Ilmapiiriä painosti myös eräs toinen sydäntäsärkevä asianhaara: perheen rakas, mutta vanha lemmikkikoira oli alkanut sairastella ja kärsi useilla lenkeillämme pahasta hengenahdistuksesta. Joka kerta, kun kävimme yhdessä lenkillä, ajattelin kuinka armollista olisi päästää raukka kärsimyksistään. Olin äärimmäisen surullinen ajatuksesta, sillä olin ehtinyt kiintyä karvaiseen kaveriini vahvasti. Toisinaan tuntui, että tuo pieni eläin oli ainoa olento, joka kannusti minua jatkamaan eteenpäin. Erään aamuisen lenkin jälkeen purskahdin jopa itkuun tajutessani taas yhden raskaan lenkin jälkeen, ettei tämä ainoa ystäväni olisi enää kauaa seurassamme.

Mutta ei mitään pahaa, ilman jotain hyvääkin. Sain nimittäin hyväksymisviestin ammattikorkeakoulusta fysioterapian koulutusohjelmasta! Juuri kun olin saanut kuivattua edelliset kyyneleet, aloin yhtäaikaa itkeä ja nauraa ilosta opiskelupaikan saannin johdosta.

Perjantai-aamu sujui yllättävän iloisesti ja yritin kovasti osoittaa lapsille olevani kiinnostunut heitä koskevista asioista. Lounaamme ei aivan onnistunut odotusten mukaan ja pahoittelin nuorimmaiselle pojalle sitä faktaa, että olin maailman surkein kokki. Poika kuitenkin yllättäen rohkaisi minua ja sanoi, että osasin tehdä heille hyvää ruokaa. Samaan yhtyi hänen siskonsa, minkä jälkeen olinkin hymyssä suin koko loppupäivän. Kyllä lapset osasivat olla todella herttaisia, silloin kun sille päälle sattuivat. :) Lopun illan maalasimme lasten kanssa joulukuusen koristeita, harjoittelimme perheen isän kanssa kitaransoittoa ja katselimme hauskaa saksalaista joulukomediaa nimeltä Zwei Weinachtsmänner (Sama idea kuin Steve Martinin Plains, Trains & Automobiles -elokuvassa).

Joulu on kohta ovella

Sunnuntaina koin ihanan aamuherätyksen, kun perheen nuorin tyttö ja hänen ystävänsä pamahtivat huoneeseeni ja repivät peiton nauraen päältäni. Tutustuimme tyttöjen kesken meikkipussini sisältöön sekä ylipäänsä kaikkiin tavaroihini, jotka näkösällä ja tarttumakorkeudella olivat. ;)

Iltapäivä sujui joulukuusenhakureissulla noin 20 kilometrin päässä kaupungista sijaitsevassa metsässä, johon reissasimme kahden perheen voimin. Kyseessä oli siis yleinen metsä, josta monet Biberachissa ja sen lähistöllä asuvat saksalaiset kävivät hakkaamassa itse kuusensa. Illalla intouduimme lasten kanssa leipomaan pipareita, joita he olivat viimeksi päässeet valmistamaan muutama vuosi aiemmin perheen edellisen suomalaisen au pairin kanssa. He tykästyivät kovasti pipareiden makuun, vaikka toisaalta eihän se mikään ihme ole - kaikki lapset rakastavat pipareita! Suunnittelimme ripustavamme osan tekeleistämme tulevaan joulukuuseen roikkumaan ja jätimme pipareiden kuorruttamisen toiselle päivälle.

©wantedalifelessordinary.blogspot.com

Sopeutuminen saksalaiseen arkeen

6.-12.12.2010
VIIKKO 3

Paikallista maalaismaisemaa.

Au Pairin haasteita

Olin kolmannella viikolla oppinut huomaamaan, kuinka haastavaa tuntemattomaan perheeseen tuleminen au pairille voi loppujen lopuksi olla. Vaikeuksia tuottivat erityisesti eriävät tavat tehdä asioita sekä kulttuuriset erot: jos olet itse tottunut tekemään jonkin asian toisella tapaa ja au pair perheesi omalla tavallaan, tuo haastetta muuttaa yhtäkkiä tapojaan. Eikä tässä tapauksessa tarvitse olla kyse kuin vaikkapa pienistä kotitöiden tekemisen eroista. Aloin pikkuhiljaa turtua siihen, että tein aina jonkin asian eri tavalla kuin joku muu, mutta jokaisessa tapauksessa tarvittiin vain ja ainoastaan sopeutumiskykyä minun puoleltani. Tästä maailmasta ei löydy kahta prikulleen samanlaista perhettä, joten kunhan pitää pään kylmänä ja on valmis itse muuttamaan toimintaansa, sujuu kaikki ongelmitta. Pikkuhiljaa perheen tavatkin alkavat tulla tutuiksi.

Sairaalareissu

Keskiviikkona pääsin vihdoin paikalliseen terveyskeskukseen magneettikuvauttamaan juilivan polveni. Saapuessani vastaanottoaulaan kävelysauvoineni, eräs valkeatukkainen herra kehotti minua istahtamaan viereensä. Hän kyseli, mitä polvelleni oli tapahtunut ja jutustelimme pitkään kaikenlaista Suomesta ja Saksasta. Mies kertoi minulle odottavansa pääsyä vakavasti sairaan tyttärensä luo, joka ei ehkä eläisi enää kovin pitkään. Hänen silmänsä kostuivat puhuttaessa sydäntä puristavasta aiheesta, ja huomasin tuntevani häntä kohtaan todella suurta sympatiaa. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua pelkäämään sitä, että joutuu pian hautaamaan oman lapsensa. Me synnymme tänne tietyssä järjestyksessä ja siinä samassa järjestyksessä meidän tulisi lähteäkin. Harmi vain, ettei se läheskään aina päde.

Sain diagnoosin hyvin pian kuvien ottamisen jälkeen ja selvisi, ettei polvessani ollut onneksi minkäänlaista murtumaa. Sen sijaan polvilumpioni ei ilmeisesti ole aivan optimaalisessa asennossa, vaan liikaa oikealla, jolloin se hankaa muita rakenteita vasten aiheuttaen kipua. Sain siis lähetteen fysioterapiaan ja kehotuksen ostaa 100 euron tukiside, joka käytiinkin samantien hakemassa.

Maanmiehiä naapurustossa

Torstaina tapasin erään saksan-suomalaisen rouvan, joka sattui asumaan naapurustossamme supisuomalaisen lääkärimiehensä kanssa. Rouva kävi ystävällisesti tuomassa minulle muutaman suomenkielisen vihkosen, joissa kerrottiin erilaisista suomalaisten maahanmuuttajien järjestämistä tapahtumista ympäri Saksaa. Tuntui jollain tapaa oudolta puhua suomeksi, vaikken ollut viettänyt Saksassa kuin vasta pari viikkoa. Puolivälissä keskustelua vaihdoimme kuitenkin saksaan, sillä rouva ei puhunut sitä täydellisen sujuvasti ja minä olin tullut saksalaiseen perheeseen juuri sen vuoksi, etten saisi mahdollisuutta puhua suomea. En ole tainnut mainita, että perheitä valitessani, halusin ehdottomasti perisaksalaisen perheen, enkä suomalaista maahanmuuttajaperhettä juurikin sen vuoksi, että kielen oppimiselle olisi mahdollisimman ideaaliset puitteet. Jos olisin päätynyt esimerkiksi suomen-saksalaiseen perheeseen, en usko, että kielitaitoni olisi tänä päivänä yhtä hyvä ja kiusaus suomen kielen käyttämiseen olisi ollut suuri.

Läheisen hevostallin jouluratsastus.

Viikonloppuretki Stuttgartiin

Olin päättänyt tehdä viikonloppuna nopean ostosretken Stuttgartiin, joka sijaitsi yli 100 kilometrin päässä Biberachista. Nousin ylös samaan aikaan kuin aina arkenakin, klo 06:30, ja otin bussin rautatieasemalle. Koko päivän kestävä junalippu maksoi 20 euroa, mutta tuli halvemmaksi kuin tavalliset meno-paluu liput.
Päivän aikana sain kokea sekä ystävällistä että välinpitämätöntä käytöstä kanssamatkustajiltani: Biberachissa oleva lippuautomaatti temppuili (kuten aina, mutten sitä vielä tässä vaiheessa tiennyt) eikä huolinut mitään maksuvälinettä, jota sille yritin tarjota. Seteleiksi kelpasivat vain ja ainoastaan kympit ja vitoset, eikä minulla ollut lompakossani kuin 20 euron seteli. Kysyin vieressäni seisovalta pariskunnalta, olisiko heillä vaihtaa rahaa ja pariskunta antoi minulle ystävällisesti oikeanlaiset setelit, joilla sain junalipun lunastettua.
Seuraavaksi minun olisi löydettävä oikea juna. Tehtävä ei ollut erityisen vaikea, sillä Biberachissa on tasan kaksi eri raidetta. En kuitenkaan ollut varma kumpi niistä olisi oikea, joten kysyin eräältä rouvalta tietäisikö hän mahdollisesti asiasta. Rouva ei noteerannut minua ollenkaan, kun puhuin hänelle ja käyttäytyi kuin olisin ollut näkymätön. Ajattelin hänen olevan huonokuuloinen, mutta sen jälkeen kun hän mulkaisi minua ylimielisesti ja kääntyi kannoillaan, tiesin hänen olevan vain liian itsetietoinen. Lopulta aikani juna-aikataulua selailtuani, tajusin seisovani väärällä laiturilla ja riensin vastapäiselle raiteelle, jossa Stuttgartiin menevä juna jo odottelikin.
Juna oli täpötäynnä ihmisiä, joten tuotti haastetta löytää istumapaikkaa.  Kysyin eräältä tytöltä, oliko hänen vieressään oleva paikka vapaana, mutta se oli kuulemma varattu hänen pienelle sylikoiralleen. Voi herranpieksut! Siirryin seuraavan tytön luo ja kysyin saisiko hänen viereensä asettua. Tyttö katsoi minua pitkään "Et kai oikeasti aio istua tähän?" -ilmeellä, kunnes vihdoin siirtyi niin, että mahduin istumaan. Mietin koko junamatkan, puhuinko niin omituisella aksentilla, etteivät ihmiset ymmärtäneet minua, vai olivatko he muuten vain huonolla tuulella.

Stuttgartissa nyrpeät matkustajat kuitenkin unohtuivat. Kiersin koko ostoskadun päästä päähän ja löysin muun muassa kauan etsimäni ruskeanahkaisen olkalaukun, joka on palvellut minua uskollisesti tähän päivään asti. Kaupunki oli täynnä ruotsalaisia, espanjalaisia, italialaisia, venäläisiä ja englantilaisia turisteja tutustumassa Stuttgartin joulumarkkinoihin. Naureskelin itsekseni kuunnellessani italialaisten turistien keskustelua. Aivan samankuuloista tempperamenttistä paapatusta kuin italialaisessa saippuaoopperassa. Markkinakojujen välissä virtasi niin suuri joukko ihmisiä, että siellä sai käyttää kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen eteenpäin. Kiertelin kojuja lämmin Starbucksin Chai Tea Latte kädessäni, ihastellen tunnelmaa ja nuuhkien paahdetuilta manteleilta tuoksuvaa ilmaa. Markkinat olivat tuplasti isommat kuin Biberachissa, suuren asukasmäärän vuoksi tietysti. Eräässä kojussa keski-ikäinen mies kauppasi puisia, kattoon ripustettavia lintukoristeita. Ihastuin vihertävänsävyiseen, puiseen tukaaniin, joka loppujen lopuksi reissasi mukanani takaisin Biberachiin ja lopulta myös kotisuomeen.

Jouluratsastus ja koulumusikaali

Sunnuntaina pääsimme ihmettelemään perheen nuorimman, ratsastusta harrastavan tyttären jouluratsastusesitystä. Nuoret 9-10 vuotiaat tytöt tekivät huikeita sirkustemppuja laukkaavien hevosten selässä ja täytyy myöntää, että jännitin aika lailla lasten puolesta. Hevosen selästä putoaminen varsinkin ilman kypärää ei ole mikään leikin asia, mutta onneksi tytöt onnistuivat temppuilussaan hienosti ilman tapaturmia.

Myöhemmin illalla lähdimme katsomaan vielä saman tyttären joulumusikaali -esitystä hänen koululleen. En ymmärtänyt esityksen dialogi- tai lauluosuuksista juuri sanaakaan, mutta panostettu siihen oli nähdyn perusteella kuitenkin. Aloin kaiholla muistella omia alakouluaikaisia joulujuhla- ja kevätjuhlanäytöksiäni: kuinka jännittävää oli seisoa lavan uumenissa odottaen, että punainen verho väistyisi ja luokkamme pääsisi paljastamaan oman, monta viikkoa harjoitellun ohjelmanumeronsa koulun muille oppilaille ja opettajille. Ilmassa leijuva jännitys oli käsin kosketeltavaa. Ensin on se tunne, kun maha tuntuu halkeavan perhosista ja voisi oksentaa, mutta sitten kun viimein pääsee näyttämölle, kaikki se katoaa sekunnissa. Sen jälkeen jäljellä on vain nautinto, eläytyminen rooliinsa ja täydellinen vapauden tunne, kun saa hetken aikaa elää jotain aivan muuta kuin todellisuutta. Damn, minusta olisi sittenkin pitänyt tulla näyttelijä...

Joulumusikaali med Jesus ja kumppanit.

Yksi ensimmäisistä radiossa kuulemistani saksankielisistä kappaleista, johon rakastuin heti ensikuulemalta - samoin kuin itse bändiin. Kuunnelkaahan ja arvostelkaa..! (Ah, mikä ihana mies!)

©wantedalifelessordinary.blogspot.com

Treeniä ja rasitusvammoja

29.11.-5.12.2010
VIIKKO 2

Kokki Kolmonen vauhdissa

Tiistaina pääsin ensimmäistä kertaa esittelemään olemattomia kokkaustaitojani ja valmistamaan lounaan koulusta palaaville lapsille sekä naapurintädillemme, jolla oli tapana vuoropäivin tehdä ruoka meille ja vuoropäivin käydä perheeni luona lounastamassa. Olin vääntänyt perinteisen makaronilaatikon, joka näytti maistuvan lapsille hyvin. Voin häpeäkseni kertoa, että olen maailman laiskin kokki, enkä erityisemmin välitä ruoanlaitosta. Ihanteellisinta olisi löytää parempi puolisko, joka rakastaa kokkaamista ja jakaa kodinhoito sen mukaan, ettei minun tarvitsisi kääntyä keittiössä muuta kuin valmiissa pöydässä ja hoitaa mieluummin vaikka tiskit. Au pairina toimiminen oli kyllä siinä mielessä hyödyllinen kokemus, että jouduin nielemään ruoanlaittoinhoni ja opettelemaan uusia reseptejä. En vielä nykyäänkään ole liiemmin innostunut hellan ääressä hääräämisestä, mutta osaan kyllä tehdä yhtä jos toista, mikäli minulle resepti käteen lämästään. Onnistumisen kokemuksia toi myös keskiviikkona taikomani linssikeitto, joka osoittautui yllättäen menestykseksi ainakin vanhempien syöjien keskuudessa.

Jouluaskarteluja.

Huomasin myös eroavaisuuden suomalaisten ja saksalaisten ostoksilla käymisessä. Meillä on tyystin erilainen tapa kuljettaa ruokaostoksia. Suomessa kassoilla on suuret liukuhihnat, joilla ihmiset täyttävät ruokakassit ja maksavat ostoksensa samalla, jonka jälkeen kassit viedään ulos ja heitetään autoon. Saksassa moni perhe kärrää ostoskärryt kassalle ja kun kassaneiti on lukenut kaikista viivakoodit, ostokset kasataan takaisin ostoskärryyn. Maksamisen jälkeen ostoskärryt viedään auton luo, jossa kaikki elintarvikkeet lastataan eräänlaisiin muovisiin, taiteltaviin laatikoihin. Saksalaisten kauppojen liukuhihnat ovat niin pienet, ettei niiden luo auta jäädä sullomaan ostoksiaan kauppakasseihin. Aikaisemminhan esimerkiksi Suomen Lidl-kaupoissa oli tällaiset pienet kassat, mutta myöhemmin ne on muutettu suuremmiksi juuri tämän kulttuurisen eron vuoksi. Suomessa ei varsinkaan talvella tulisi kuuloonkaan, että ostokset lastattaisiin autoon vasta parkkipaikalla, kun ulkona on -30 astetta pakkasta.

Fitness Studio Gym Tonic

Samaisella viikolla kävin tutustumassa Tonic -nimiseen kuntosaliin. Eräs työntekijä esitteli minulle kuntokeskuksen tarjontaa, jossa oli painojen nostelemisen ohella mahdollista käydä myös erilaisissa ryhmäliikunnoissa ja saada muun muassa hieronta ja fysioterapiapalveluja. Kuultuaan aiemmista työkokemuksistani ja tulevista opinnoistani, työntekijä ehdotti, että voisin joskus halutessani tulla vetämään kuntosaliohjauksia ja seuraamaan fysioterapeutin työtä. Vielä niihin aikoihin saksan kielen tasoni oli sen verran hataralla pohjalla, etten tuntenut olevani valmis vetämään ainakaan minkäänlaisia ohjauksia. Enkä muuten arvannut, että vielä jossain vaiheessa tulisin kuin tulisinkin työskentelemään samaisella kuntosalilla ja tutustumaan sitä kautta mitä mahtavimpiin ihmisiin. Pari päivää myöhemmin allekirjoitin jäsenyyspaperit samaiselle salille ja kävin vetämässä ensimmäiset treenini Saksanmaalla.

Eräänä iltana salilla ollessani olin menossa ylätaljalle tekemään ojentajapunnerruksia, kun keski-ikäinen mies sanoi, että hänellä olisi vielä pari sarjaa kesken. Sanoin hänelle sen olevan okei ja, että tekisin jotain muuta liikettä siihen asti, että hän saisi liikesarjansa päätökseen. Hetken päästä hän tuli ilmoittamaan minulle hymyillen, että laite oli vapaa. Ehdimme siis vaihtaa vain muutaman sanan. Myöhemmin treenin jälkeen kävellessäni tien vierustaa takaisin kotiinpäin, ajoi samainen mies autolla viereeni ja kysyi tarvitsisinko kyytiä kaupunkiin tai jonnekin muualle. Kieltäydyin kohteliaasti, sillä asuin vain muutaman sadan metrin päässä. Mies toivotti minulle hyvät päivänjatkot ja ajoi pois. Kuinka moni ihminen Suomessa tarjoaa hyvää hyvyyttään kyytiä vieraalle ihmiselle sen jälkeen, kun he ovat vaihtaneet keskenään vain pari hassua sanaa? Suomessa edes kaikki tuttavani eivät tarjoa kyytiä, vaikka sattuisimme lähtemään samasta paikasta yhtä aikaa kotiin. Olin muutenkin yllättynyt saksalaisten avoimuudesta ja sosiaalisuudesta parin ensimmäisen viikon aikana, ja edellä mainittu tapaus vain vahvisti sitä.

Pieniä matkalaisia

Polvi pisti lakoksi

Torstaina askartelimme kahden nuorimmaisen lapsen kanssa paperisia tähtiä ja lumihiutaleita ikkunoiden koristeeksi. Istuimme lattialla polvi-istunnassa ja väkersimme ikkunakoristeita aikakin tunnin. Minulla oli ollut jo ennen Saksaan lähtöäni ongelmia vasemman polveni kanssa ja lattialta noustessani huomasin, kuinka sitä juili hiukan. Menimme pian nukkumaan ja ajattelin säryn menevän yön aikana ohi. Seuraavana aamuna noustessani sängystä, huomasin, etten pystynyt laittamaan painoa toiselle jalalle ja tuntui kuin polveani kaivettaisiin veitsellä. Kipu oli mieletön. Typerä suomalainen ajattelutapa "sairaalaan mennään vasta sitten, kun pää on puoliksi irti" oli kuitenkin vahvempi kuin kipu ja päätin niellä kyyneleeni ainakin siihen asti, että lapset olisi saatu koulutielle. Askeleiden ottaminen tuotti kuitenkin sellaista tuskaa, että perheen äiti päätti viedä minut erään polviin erikoistuneen kollegansa luokse. Lääkäri tutki polven, kirjoitti lähetteen seuraavalle viikolle magneettikuvauksiin ja antoi mukaani kainalosauvat, joiden kanssa kuljinkin seuraavaan viikkoon asti. Meno oli jokseenkin verkkaista, mutta onneksi sain silti suurimman osan kotitöistä hoidettua siitäkin huolimatta, että välillä polvi tuntui pettävän alta.

PS. Aloin muuten lukea lasten kirjahyllystä löytämääni saksankielistä Harry Potteria. Haastetta kehiin!


©wantedalifelessordinary.blogspot.com
(Kuvissa esiintyvien henkilöiden kasvot on peitetty turvallisuussyistä.)

Biberachiin tutustumista

22.-28.11.2010
VIIKKO 1

Maailman herttaisin otus <3

Maanantai alkoi loistavasti, kun perheen nuorin poika oksensi aamulla ja olikin kotona sairastamassa viikon ensimmäiset päivät. Siitä lähtikin käyntiin sairastumiskierre, jonka kohteeksi viikon aikana joutuivat myös perheen äiti, isä, vanhempi poika ja tytär. Vain minä ja nuorempi tytär säästyimme epidemialta.

Lumi oli laskeutunut Biberachiin ja sain nauttia valkoisesta maasta koiranlenkitysreitkilläni. Rakastuinkin kympillä tuohon hellyyttävään, karvaiseen otukseen, joka selvästi piti myös minusta. Aloin pikkuhiljaa tutustua lapsiin ja olinkin äärimmäisen otettu, kun vanhemmat lapset eräänä iltana tulivat halaamaan minua hyvänyön toivotukseksi, vaikka olinkin vielä melko vieras perheessä.

Keskustaan tutustumista ja jouluostoksia

Keskiviikkona perheen äiti ehdotti aamutoimien ja koiran lenkityksen jälkeen, haluaisinko lähteä tutustumaan keskustaan, sillä oli joulumarkkinoiden ensimmäinen päivä. Innostuin tietenkin heti. Äiti neuvoi tien keskustaan, joka sijaitsi noin 15-20 minuutin kävelymatkan päässä asuinalueesta. Löysin helposti perille ja kiertelin ympäriinsä katsellen liikkeitä, elämää ja ihmisiä. Aluksi kaupungin laidalle päästyäni, ei vastaani kävellyt kuin muutama harva kulkija, mutta keskusaukiolle saavuttuani, huomasin kaupungin olevan eläväisempi kuin olin kuvitellutkaan. Olo oli hetken aikaa kuin suurkaupungissa konsanaan: bussipysäkit olivat ryysikseksi asti täynnä odottavia matkalaisia, kirkon etuovella istui muutama kerjäläinen ja suurimpien liikkeiden edustalla ja sisällä kävi järjetön kuhina, kun kiireisen näköiset biberachilaiset varmistivat tekevänsä jouluostoksensa ajoissa. Osasin kuvitella, miltä keskusta näyttäisi viimeisellä viikolla ennen jouluaattoa. Tulin siihen tulokseen, että olisi hyvä tehdä omatkin lahjaostokset ennen pahinta ruuhkaa ja loput ei-niin-kiireiset vasta joulun jälkeen.

Biberachin vanha kaupunki on täynnä kauniita ja perinteisiä saksalaisia ristikkotaloja, jonka tyyppisiä asumuksia löytyy jokaisesta Etelä-Saksalaisesta kaupungista ja kylästä. Niitä katsellessa ei tule pätkääkään ikävä Rovaniemen kuvottavia 60-luvun elementtitaloja. Keskustassa on sekä pieniä, kalliin näköisiä vaatekauppoja että lukuisia, ihastuttavia herkkukauppoja, kirjakauppoja ja sekatavarakauppoja. Yhdessä erikoisliikkeessä myytiin upeita puurasioita, joista päätin ehdottomasti käydä valitsemassa yhden itselleni joululahjaksi. Kävelin myös kehitysmaakaupan ohi, mutten tällä kertaa poikennut sisään. Sen sijaan vietin aikaa Müllerillä, josta ostin punk-rokahtavalle veljelleni joululahjaksi Die Toten Hosenin bändipaidan sekä vaatteeseen ommeltavan natsivastaisen hihamerkin. Löysin myös askartelukaupan, josta hankin muutamia tarvikkeita perheelle joululahjoiksi tehtäviin unisieppareihin.

Liikennehuligaani on saapunut kaupunkiin

Pääsin samana iltana ensimmäistä kertaa todistamaan autolla-ajo kykyni, kun sain tehtäväkseni hakea vanhin tytär keskustasta teatteriharjoituksista perheen pienellä Mercedezillä. Jännitin hiukan, sillä auto oli manuaalivaihteinen ja olin ajanut viimeiset puoli vuotta Suomessa automaattivaihteisella Saabillamme. Vanhin poika istui pelkääjän paikalle opastamaan minut teatterille ja sieltä pois, sillä minulla ei ollut hajuakaan reitistä. Alku takkusi ja ihmettelin, miksi auto kulkee niin hitaasti pitäen melkoista mekkalaa. Onneksi tajusin suhteellisen ajoissa ajavani ensimmäisellä vaihteella ja loppumatkan muistinkin vaihtaa tarpeen vaatiessa vaihteen isommalle tai pienemmälle. Luojan kiitos lapset eivät olleet perehtyneet oikeaoppiseen ajamiseen ja sain törttöillä rauhassa menettämättä uskottavuuttani heidän silmissään. Muiden liikenteessä olevien kuskien silmissä kylläkin. Kotiin palatessamme äiti syöksyi halaamaan minua ja kehui, kuinka hienoa oli, kun talossa oli vihdoin ajotaidon omaava au pair. Edellinen ajokortin omistava oli ollut heidän ihkaensimmäinen au pairinsa. Itse en ollut niinkään varma oliko termi "ajotaitoinen" välttämättä se kuvaavin - varsinkin edellämainitun huruttelun jälkeen. Loppujen lopuksi kyseinen ajokerta jäi kuitenkin viimeisekseni.

Asuinalueen väkeä.

Skandinaaviset naapurukset

Eräänä iltapäivänä lähdimme perheen äidin kanssa ulkoiluttamaan Samsonia ja päätimme pyytää seinänaapurimme mukaan, jotta saisin tilaisuuden tutustua naapurien ruotsalaiseen au pairiin. Hän oli saapunut Biberachiin jo muutama kuukausi aiemmin, joten hän oli jo jokseenkin tottunut saksalaiseen elämään, toisin kuin minä. Tyttö oli kotoisin Tukholman läheltä ja hoiti naapurin kolmesta lapsesta erityisesti pienintä, 2-vuotiasta poikaa. Ruotsalainen vaikutti hieman ujolta, mutta muuten mukavalta tytöltä ja ajattelinkin kaiken lähtevän hyvin käyntiin, kun minulla oli kaveri ja vertaistukija aivan naapurissani.

Lenkkikaveri

Kuinka tehdään au pairista paikallinen

Hankin ensimmäisellä viikolla oman Sparkassen buchin, jolla sain oikeuden nostaa rahaa tietystä pankista ilman nostomaksuja. Automaatilta nostettaessa kortilta menee pieni maksu, joka on kaiketi noin 3 euron luokkaa, joten pankkiläpyskän hankkiminen tuli tarpeeseen.

Lisäksi kävimme ilmoittamassa erääseen "kunnan virastoon" siitä, että aioin asua Biberachissa ainakin kesään asti. Sain kaupungilta tervetulopaketin, joka sisälsi muun muassa karttoja ja infovihkosia palveluista, tapahtumista yms.

Lopuksi suunnistimme kielikouluun kysymään sopivista saksan kielen kursseista, mutta jostain syystä kaikki kurssit olivat tupaten täynnä. Vastaavaa ei ollut kuulemma koskaan aiemmin tapahtunut, vaan perheen aiemmat au pairit olivat aina päässeet kielikursseille vaikka kesken kurssin. En siis päässyt yhdellekään kurssille ja pahimmillaan olisin joutunut odottamaan sopivaa kurssia jopa seuraavan vuoden helmikuun loppuun. Olin melko epätoivoinen, etten oppisi kieltä sillä menolla.
Kotiin päästyämme mielialani nousi hitusen, kun perheen isä kertoi ottaneensa selvää läheisen Ulmin kaupungin kielikursseista. Toisaalta olisin joutunut matkustamaan hyvin paljon junalla, mutta onneksi Ulm ei sijainnut kauempana kuin puolen tunnin junamatkan päässä.

Tuttu suomalaiskulttuuri

Selvisi, että perheen isä oli lukenut Arto Paasilinnan "Jäniksen vuoden" sekä Mikael Niemen "Populäärimusiikkia Vittulajänkältä" ja omisti myös edellisestä filmatisoidun elokuvan. Hän näytti minulle Roman Schatzin kirjoittaman kirjan nimeltä "Suomesta, rakkaudella", jonka toinen puoli on suomeksi ja toinen puoli englanniksi. Kirja kertoo siis ulkomaalaisille, minkälainen kansa suomalaiset ovat, meidän hassuista tavoistamme ja luonteestamme. Aloin lukea kirjan englanninkielistä versiota ja huomasin pian nauravani ääneen niille hullunkurisille faktoille, joihin maahanmuuttajat Suomessa todennäköisesti törmäävät. Suosittelen todellakin lukemaan kirjan tai antamaan sen vaikkapa lahjaksi jollekulle Suomesta kiinnostuneelle ulkomaalaiselle. Oma perheeni oli saanut kirjan lahjaksi edelliseltä suomalaiselta au pairilta, mikä oli loistava idea siinä mielessä, että kirjailija itse on alunperin saksalainen maahanmuuttaja. Lisäksi kaikilla perheenjäsenillä oli omat muumimukit käytössään, joten tietyntyyppinen kotoisuus säilyi koko ajan ympärilläni.

Biberachin joulumarkkinat

Lauantai-iltana lähdimme keskustaan joulumarkkinoille, jossa maistoin ensi kertaa saksalaista glögiä. Keskusta oli täynnä kojuja, joissa myytiin jouluisia käsitöitä, itse tehtyä hunajaa, hilloja ja leivonnaisia ja koko aukio vilisi ihmisiä. Paikalle oli roudattu kaiken kukkuraksi lampaita ja aasi, joita lapset saivat rapsutella. Ja missä kaikki nämä söpöt saksalaispojat olivat piileskelleet koko viikon?! Nam!

Moottorisahalla veistely vaatii tarkkuutta.

©wantedalifelessordinary.blogspot.com
(Kuvissa esiintyvien lasten kasvot on peitetty turvallisuussyistä.)

Kohti puolituntematonta

20.- 21.11.2010
INTRO

Lauantaina koitti vihdoin päivä, jota oli pitkään odotettu ja jännitetty. Tarkoitukseni oli lentää Rovaniemeltä Helsinkiin klo 14 lähtevällä koneella, jolle äitini ja veljeni kävivät minut saattamassa. Isäni olin hyvästellyt jo edellisenä päivänä ja kaikki kaverit sitäkin aiemmin läksiäisissä ja muuten vain. Itkut oli siis itketty jo kauan aikaa sitten, mutta myönnän että melko monta kyyneltä pääsi vierähtämään vielä lentokentällä. Olikin kiva mennä silmät verestäen ja nenä punaisena turvatarkastukseen entisten työkavereiden eteen riisumaan ja selvittämään miten pitkälle reissulle sitä ollaankaan lähdössä. Muutama kanssamatkustajakin vilkuili huomaamattomasti, kunnes olin saanut ikävän nieltyä ja valmiina astumaan kohti tuntematonta.

Lento oli lähtenyt Rovaniemeltä yli tunnin myöhässä ja saapui Helsinkiin niin myöhään, että olin jo luopua toivosta ehtiä jatkolennolleni Stuttgartiin. Loppujen lopuksi juoksin hippulat vinkuen seuraavalle lähtöportille, jossa lipuntarkastaja oli sanojensa mukaan jo valmiina kuuluttamaan nimeni. Olin suunnitellut ostavani au pair perheen tuliaiset tax free liikkeestä Helsinki-Vantaan kentältä, mutta kovassa kiireessä en sitten ehtinytkään shoppailemaan. Onneksi ostokset hoituivat kätevästi koneessa ja mukaan viemisiksi tarttui mm. Geisha suklaata.

Lento saapui ajoissa Stuttgartiin ja juuri kun kuvittelin kaiken olevan kunnossa selvisikin, ettei matkalaukkuni ollut saapunut yhtä matkaa minun kanssani. Kaikessa kiireessä sitä ei oltu ehditty siirtää Rovaniemen koneesta, joten se odotteli kiltisti Helsingissä seuraavaa mahdollista Etelä-Saksaan suuntautuvaa lentoa. Kävin tekemässä ilmoituksen laukun katoamisesta ja sain Finnairilta pienen väliaikaisbagin, joka sisälsi t-paidan, hammasharjan ym. pientä ja tarpeellista.

Porttien ulkopuolella minua odottivat au pair isäni ja perheen 11-vuotias poika. Ajelimme yli 100 km pimeässä illassa Biberachiin, joka on pieni päälle 30 000:n asukkaan kaupunki Baden-Württenbergin kunnassa. Juttelimme paljon isän kanssa ajomatkalla ja hän kehui sitä kuinka uskalsin puhua. Hänellä oli kuulemma aiempaa kokemusta suomalaisista, jotka eivät liiemmin välittäneet small talkista.

Biberachiin saavuttuamme teimme pienen kaupunkikierroksen ja ensinäkemältä keskusta vaikutti todella viehättävältä öisine valoineen ja perinteisine saksalaisine taloineen. Kotona nuorimmat lapset, 7-vuotias poika ja 9-vuotias tytär, olivat jo ulkona odottamassa. Perheeseen kuuluivat vielä lisäksi 13-vuotias tytär, äiti ja vanha koira eli vilinää ja vilskettä riitti jo ensimmäisellä ilta-aterialla. Puhuimme vanhempien kanssa paljon englanniksi, sillä en ollut vielä tottunut saksan kielen kuulemiseen ja olin opiskellut kyseistä kieltä viimeksi ylä asteella (vieläpä huonolla menestyksellä ja motivaatiolla). Lasten puheesta en ymmärtänyt sanaakaan, sillä he puhuivat lapsenomaisen epäselvästi, nopeasti ja murtaen. Olin hieman kauhuissani siitä miten tulisin selviämään, mutta uskoin, että ajan myötä kieliongelmasta selvittäisiin.

Sain nelikerroksisesta talosta kellarikerroksessa sijaitsevan, ison au paireille tarkoitetun huoneen, josta löytyi sänky-sohva, vaatekomero, kirjoituspöytä, tv ja mankka. Ilta oli jo myöhällä kun olimme saapuneet kaupunkiin, joten meninkin melko pian iltapalan jälkeen nukkumaan rankan matkustuspäivän päätteeksi.

Seuraavana aamuna kävimme lenkittämässä Samson-koiraa ja tutustumassa asuinalueen ympäristöön. Alueelta löytyi lukuisten omakotitalojen lisäksi kaksi leikkipuistoa, super market ja suuri puisto lenkkeilymaastoineen. Lyhyen matkan päässä asuinalueesta oli mm. laajalti peltoja, suuri metsä, ratsastustallit, kuntokeskus, Aldi-kauppa ja nuorempien lasten koulu. Keskustakin sijaitsi vain 15 minuutin kävelymatkan päässä.

Iltapäivällä juttelin äitini kanssa skypessä ja vaikka kaikki olikin sujunut siihen mennessä hyvin, itkin hirmuisesti ikävääni. Ajatus siitä, etten näkisi perhettäni ja ystäviäni lähes vuoteen tuntui vaikealta vaikka tiesin aiemmista kokemuksista tunteen katoavan hyvin pian. Minulla on tapana ikävöidä pari ensimmäistä päivää ja loppuajan en enää muistakaan koko tunnetta.


©wantedalifelessordinary.blogspot.com

Au Pair seikkailun taustoja

Syksyllä 2010 en ollut varma pääsisinkö sisään hakemaani kouluun ja kun varasijapäätös tuli, aloin miettiä vaihtoehtoja. Olin lukiosta valmistumisen jälkeen ollut koko kevään töissä ja tehnyt kesällä kaksi pitkää reissua Euroopan ympäri (InterRail ja moottoripyöräreissu). Molemmilla reissuillani olin vieraillut Saksan maalla ja saanut innostuksen kielen oppimiseen. Olin lukenut peruskoulussa 5 vuotta Saksaa (hyvin huonosti motivoituneena kylläkin) ja opitut taidot olivat lievästi sanoen rappeutuneet kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen.

Tajusin au pair -vuoden olevan juuri sopiva vaihtoehto sen hetkiseen tilanteeseeni, sillä sen lisäksi, että siitä maksettaisiin palkkaa, se toisi mukanaan kielitaitoa ja kokemuksia. Kun mieli halajaa alinomaan ulkomaille ja vauhti on päällä niin silloin on otettava härkää sarvista. Aloin etsiä tietoa netistä ja kyselin kavereiden kokemuksia. Lopulta päädyin etsimään sopivaa perhettä Au Pair World sivuilta, koska päätin olla omatoiminen enkä liittyä minkään yhdistyksen/yrityksen riveihin.

Mietin aluksi lähtöä johonkin englanninkieliseen maahan (paitsi Britteihin, joiden suihkuihin ja toasteihin hajosin jo kielikurssilla ylä asteen jälkeen) koska englannin taitojen parantaminen ei ole koskaan hyödytöntä. Myös espanjan taitojen kohentaminen oli yksi vaihtoehto. Himoitsin lähtöä amerikkalaiselle ranchille hevosia ja kahta pientä tyttöä kaitsemaan sekä reissua Galapagossaarille seikkailemaan tutkijapariskunnan tyttären kanssa, mutta aina jokin seikka petti kun luulin löytäneeni täydellisen perheen. Sain joka päivä lukuisia kyselyitä erilaisilta perheiltä ja viimein nelilapsinen saksalaisperhe otti yhteyttä. Lähettelimme muutamaan otteeseen viestejä, kunnes lopulta lupauduin hommaan, jonka parissa vietin yhteensä viisi kuukautta.

Profiilin tekeminen sivuille oli helppoa. Usein kuulee kuinka ihmiset valittavat, etteivät osaa kuvailla itseään, mutta ei se ainakaan minulle minkään muotoisia hankaluuksia tuottanut. Ideoita omaan profiiliin voi saada toisen perhettä etsivän au pairin profiilista jos itse ei keksi mitään erityistä kirjoitettavaa. Lisäksi sivuilta löytyi mm. eri maissa au pairille tyypillisesti maksettavia palkkaesimerkkejä sekä valmis au pair -sopimus. Suosittelen siis lämpimästi, mikäli vähänkin omatoimisuutta löytyy.

Minun valintani: Biberach an der Riss

Hyödyllisiä linkkejä:

Au Pair World
Cultural Care Au Pair
Mol.fi
Allianssi nuorisovaihto
Maailmalle.net
ASSE Finland


©wantedalifelessordinary.blogspot.com