Ilojen, surujen ja toiveiden viikko

13.-19.12.2010

VIIKKO 4

Rukous

Olin tullut huomanneeksi, kuinka vaikeaa postimerkkien metsästys osasi pienessä kaupungissa olla. Saksansisäisiä merkkejä myytiin useimmissa kioskeissa, mutta ulkomaille lähteviä ainoastaan pääpostissa, jonka sijaintia en ollut vielä siihen päivään mennessä hahmottanut. Olin myös pannut merkille, kuinka mahdottoman hyvää saksalainen tumma- ja täysjyväleipä on! En ollut koko neljän viikon aikana ikävöinyt Vaasan ruispaloja kertaakaan, vaikka ennen lähtöä olin kuvitellut niin automaattisesti tapahtuvaksi. Vesi herahtaa kielelle jo pelkästä ajatuksesta!

Kurinpitovaikeuksia

Arkiaamut olivat tähän päivään mennessä olleet suoraan sanoen miniatyyrikokoisia katastrofeja, sillä nuorin lapsista oli joka aamu hangoitellut vastaan kouluun lähdössä, enkä suoraan sanoen tiennyt mitä tehdä. Ilmeisesti uusi tilanne, uuden au pairin kanssa oli jollain tavoin rankkaa ja vaikeasti nieltävää nuorimmaiselle pojalle, minkä vuoksi olin koko ajan napit vastakkain hänen kanssaan. Ajattelin tilanteen parantuvan ajan myötä ja sain onneksi tukea perheen vanhemmilta. Tottakai minulla oli määräysvaltaa ja auktoriteettia, mutten voinut toimia kuin äitinä lapselle. Jos lapsi ei yksinkertaisesti suostu lähtemään kouluun muuten kuin suurinpiirtein kantamalla, mitä minä voin tehdä? Siinä vaiheessa äänen korottaminen, lahjominen, fyysinen kanssakäyminen tai mikään muukaan ei ole ratkaisu tilanteeseen (kuten ei ylipäänsä mihinkään tilanteeseen), vaan on mieluummin otettava selvää ongelman alkuperästä. Voin rehellisesti sanoa, että juuri mainitsemieni aamutappeluiden vuoksi olin hyvinkin kypsä jättämään leikin jo siinä vaiheessa kesken ja palaamaan takaisin koti-Suomeen.

Tähti toiveen toteuttaa

Eräänä aamuna lasten sänkyjä sijatessani ja huoneita tuulettaessani, näin taivaalla yhden kirkkaimmista tähdistä, jota olen koskaan ollut todistamassa. Se hehkui kuin katulamppu muihiin pieniin, himmeisiin tähtiin verrattuna, ja aamun alkaessa sarastaa, katosivat kaikki muut tähdet taivaalta, paitsi tuo suurin ja kirkkain. Se jäi vielä yksin möllöttämään kirkastuvaan aamuun, kunnes katosi viimein auringon säteiden valaistua asuinalueen. Tulin hyvin toiveikkaaksi ja mietin kuinka ihmeellistä oli, että niinkin pieni asia saattoi tehdä ihmisen niin onnelliseksi. En vielä silloin tiennyt, että tuo sama tähtönen ilmestyisi minulle tulevina satunnaisina aamuina tuomaan lohtua erityisesti silloin, kun sitä eniten kaipasin.

Toivomustähti

Suomalais- ja saksalaislasten erot

Viikkojen aikana olin tehnyt merkittävän huomion eräästä suomalaisten ja ulkomaalaisten lasten erosta: suomalaiset lapset ovat paljon itsenäisempiä, kuin useat ulkomaalaiset kanssatoverinsa. Suomessa lapsi yleensä kävelee jo ekaluokkalaisena yksin kouluun, ellei peräti jo esikouluikäisenä. Ulkomailla lapsilla on usein saattajana joku aikuinen tai vähintään kasa kavereita. Myönnän, että se on siten paljon turvallisempaa, mutta samalla tajuan myös kuinka turvallinen maa Suomi tässä suhteessa on. Lapsille opetetaan jo alusta pitäen, ettei heidän tule mennä kenenkään tuntemattoman aikuisen kyytiin tai ottaa namusedältä lahjuksia.

Suomalaiset lapset ovat myös siinä mielessä ulkomaisia vastineitaan itsenäisempiä, että heidän annetaan usein olla yksin kotosalla. Itse tulin aina ala-asteikäisenäkin itsekseni koulutaksilla kotiin, tein itselleni välipalaa, laitoin ruokailun jälkeen tiskit itse altaaseen tai tiskikoneeseen, vein koiran ulos jos se niin vaati ja hoidin läksyt ennen kuin vanhempani iltapäivällä saapuivat kotiin. Jos jotain olisi sattunut, oli minulla paljon tuttuja naapureita ympärilläni valmiina auttamaan. Eteisen lankapuhelimen vieressä oli hätänumero ja vanhemmat olivat opettaneet, etten saanut polttaa kynttilöitä, käsitellä kuumia tai teräviä esineitä, tai koskea sähkölaitteisiin heidän poissaollessan.

Meillä nuori muuttaa kotoaan useimmiten 16-20 vuotiaana pois opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja oppii hyvin nopeasti, miten omaa elämää aletaan rakentaa. Esimerkiksi Espanjassa peräkammarin pojat asuvat vanhempiensa luona jopa 30-vuotiaiksi asti. Kulttuurierot osasivat joskus olla todella hämmentäviä ja tuntui erikoiselta, että saksalaisia hoidokkejani piti koko ajan kehottaa tekemään asioita sekä muistuttaa ja huolehtia, että heillä oli kaikki tarvittava mukanaan. En sano tätä mitenkään pahalla, sillä lapsista huolehtiminen oli työtäni, mutta välillä olisin halunnut hieman kritisoida vallinnutta tilannetta. Mielestäni on tärkeää, että lapset oppivat jo pienestä pitäen arvostamaan kotiaan ja jakamaan kotityöt, sillä muuten heidän tulevaisuutensa tulee olemaan todella haasteellinen. Hyysäämisestä ei loppujen lopuksi ole kenellekään mitään hyötyä.

Ilon ja surun kyyneleet

Ilmapiiriä painosti myös eräs toinen sydäntäsärkevä asianhaara: perheen rakas, mutta vanha lemmikkikoira oli alkanut sairastella ja kärsi useilla lenkeillämme pahasta hengenahdistuksesta. Joka kerta, kun kävimme yhdessä lenkillä, ajattelin kuinka armollista olisi päästää raukka kärsimyksistään. Olin äärimmäisen surullinen ajatuksesta, sillä olin ehtinyt kiintyä karvaiseen kaveriini vahvasti. Toisinaan tuntui, että tuo pieni eläin oli ainoa olento, joka kannusti minua jatkamaan eteenpäin. Erään aamuisen lenkin jälkeen purskahdin jopa itkuun tajutessani taas yhden raskaan lenkin jälkeen, ettei tämä ainoa ystäväni olisi enää kauaa seurassamme.

Mutta ei mitään pahaa, ilman jotain hyvääkin. Sain nimittäin hyväksymisviestin ammattikorkeakoulusta fysioterapian koulutusohjelmasta! Juuri kun olin saanut kuivattua edelliset kyyneleet, aloin yhtäaikaa itkeä ja nauraa ilosta opiskelupaikan saannin johdosta.

Perjantai-aamu sujui yllättävän iloisesti ja yritin kovasti osoittaa lapsille olevani kiinnostunut heitä koskevista asioista. Lounaamme ei aivan onnistunut odotusten mukaan ja pahoittelin nuorimmaiselle pojalle sitä faktaa, että olin maailman surkein kokki. Poika kuitenkin yllättäen rohkaisi minua ja sanoi, että osasin tehdä heille hyvää ruokaa. Samaan yhtyi hänen siskonsa, minkä jälkeen olinkin hymyssä suin koko loppupäivän. Kyllä lapset osasivat olla todella herttaisia, silloin kun sille päälle sattuivat. :) Lopun illan maalasimme lasten kanssa joulukuusen koristeita, harjoittelimme perheen isän kanssa kitaransoittoa ja katselimme hauskaa saksalaista joulukomediaa nimeltä Zwei Weinachtsmänner (Sama idea kuin Steve Martinin Plains, Trains & Automobiles -elokuvassa).

Joulu on kohta ovella

Sunnuntaina koin ihanan aamuherätyksen, kun perheen nuorin tyttö ja hänen ystävänsä pamahtivat huoneeseeni ja repivät peiton nauraen päältäni. Tutustuimme tyttöjen kesken meikkipussini sisältöön sekä ylipäänsä kaikkiin tavaroihini, jotka näkösällä ja tarttumakorkeudella olivat. ;)

Iltapäivä sujui joulukuusenhakureissulla noin 20 kilometrin päässä kaupungista sijaitsevassa metsässä, johon reissasimme kahden perheen voimin. Kyseessä oli siis yleinen metsä, josta monet Biberachissa ja sen lähistöllä asuvat saksalaiset kävivät hakkaamassa itse kuusensa. Illalla intouduimme lasten kanssa leipomaan pipareita, joita he olivat viimeksi päässeet valmistamaan muutama vuosi aiemmin perheen edellisen suomalaisen au pairin kanssa. He tykästyivät kovasti pipareiden makuun, vaikka toisaalta eihän se mikään ihme ole - kaikki lapset rakastavat pipareita! Suunnittelimme ripustavamme osan tekeleistämme tulevaan joulukuuseen roikkumaan ja jätimme pipareiden kuorruttamisen toiselle päivälle.

©wantedalifelessordinary.blogspot.com