Treeniä ja rasitusvammoja

29.11.-5.12.2010
VIIKKO 2

Kokki Kolmonen vauhdissa

Tiistaina pääsin ensimmäistä kertaa esittelemään olemattomia kokkaustaitojani ja valmistamaan lounaan koulusta palaaville lapsille sekä naapurintädillemme, jolla oli tapana vuoropäivin tehdä ruoka meille ja vuoropäivin käydä perheeni luona lounastamassa. Olin vääntänyt perinteisen makaronilaatikon, joka näytti maistuvan lapsille hyvin. Voin häpeäkseni kertoa, että olen maailman laiskin kokki, enkä erityisemmin välitä ruoanlaitosta. Ihanteellisinta olisi löytää parempi puolisko, joka rakastaa kokkaamista ja jakaa kodinhoito sen mukaan, ettei minun tarvitsisi kääntyä keittiössä muuta kuin valmiissa pöydässä ja hoitaa mieluummin vaikka tiskit. Au pairina toimiminen oli kyllä siinä mielessä hyödyllinen kokemus, että jouduin nielemään ruoanlaittoinhoni ja opettelemaan uusia reseptejä. En vielä nykyäänkään ole liiemmin innostunut hellan ääressä hääräämisestä, mutta osaan kyllä tehdä yhtä jos toista, mikäli minulle resepti käteen lämästään. Onnistumisen kokemuksia toi myös keskiviikkona taikomani linssikeitto, joka osoittautui yllättäen menestykseksi ainakin vanhempien syöjien keskuudessa.

Jouluaskarteluja.

Huomasin myös eroavaisuuden suomalaisten ja saksalaisten ostoksilla käymisessä. Meillä on tyystin erilainen tapa kuljettaa ruokaostoksia. Suomessa kassoilla on suuret liukuhihnat, joilla ihmiset täyttävät ruokakassit ja maksavat ostoksensa samalla, jonka jälkeen kassit viedään ulos ja heitetään autoon. Saksassa moni perhe kärrää ostoskärryt kassalle ja kun kassaneiti on lukenut kaikista viivakoodit, ostokset kasataan takaisin ostoskärryyn. Maksamisen jälkeen ostoskärryt viedään auton luo, jossa kaikki elintarvikkeet lastataan eräänlaisiin muovisiin, taiteltaviin laatikoihin. Saksalaisten kauppojen liukuhihnat ovat niin pienet, ettei niiden luo auta jäädä sullomaan ostoksiaan kauppakasseihin. Aikaisemminhan esimerkiksi Suomen Lidl-kaupoissa oli tällaiset pienet kassat, mutta myöhemmin ne on muutettu suuremmiksi juuri tämän kulttuurisen eron vuoksi. Suomessa ei varsinkaan talvella tulisi kuuloonkaan, että ostokset lastattaisiin autoon vasta parkkipaikalla, kun ulkona on -30 astetta pakkasta.

Fitness Studio Gym Tonic

Samaisella viikolla kävin tutustumassa Tonic -nimiseen kuntosaliin. Eräs työntekijä esitteli minulle kuntokeskuksen tarjontaa, jossa oli painojen nostelemisen ohella mahdollista käydä myös erilaisissa ryhmäliikunnoissa ja saada muun muassa hieronta ja fysioterapiapalveluja. Kuultuaan aiemmista työkokemuksistani ja tulevista opinnoistani, työntekijä ehdotti, että voisin joskus halutessani tulla vetämään kuntosaliohjauksia ja seuraamaan fysioterapeutin työtä. Vielä niihin aikoihin saksan kielen tasoni oli sen verran hataralla pohjalla, etten tuntenut olevani valmis vetämään ainakaan minkäänlaisia ohjauksia. Enkä muuten arvannut, että vielä jossain vaiheessa tulisin kuin tulisinkin työskentelemään samaisella kuntosalilla ja tutustumaan sitä kautta mitä mahtavimpiin ihmisiin. Pari päivää myöhemmin allekirjoitin jäsenyyspaperit samaiselle salille ja kävin vetämässä ensimmäiset treenini Saksanmaalla.

Eräänä iltana salilla ollessani olin menossa ylätaljalle tekemään ojentajapunnerruksia, kun keski-ikäinen mies sanoi, että hänellä olisi vielä pari sarjaa kesken. Sanoin hänelle sen olevan okei ja, että tekisin jotain muuta liikettä siihen asti, että hän saisi liikesarjansa päätökseen. Hetken päästä hän tuli ilmoittamaan minulle hymyillen, että laite oli vapaa. Ehdimme siis vaihtaa vain muutaman sanan. Myöhemmin treenin jälkeen kävellessäni tien vierustaa takaisin kotiinpäin, ajoi samainen mies autolla viereeni ja kysyi tarvitsisinko kyytiä kaupunkiin tai jonnekin muualle. Kieltäydyin kohteliaasti, sillä asuin vain muutaman sadan metrin päässä. Mies toivotti minulle hyvät päivänjatkot ja ajoi pois. Kuinka moni ihminen Suomessa tarjoaa hyvää hyvyyttään kyytiä vieraalle ihmiselle sen jälkeen, kun he ovat vaihtaneet keskenään vain pari hassua sanaa? Suomessa edes kaikki tuttavani eivät tarjoa kyytiä, vaikka sattuisimme lähtemään samasta paikasta yhtä aikaa kotiin. Olin muutenkin yllättynyt saksalaisten avoimuudesta ja sosiaalisuudesta parin ensimmäisen viikon aikana, ja edellä mainittu tapaus vain vahvisti sitä.

Pieniä matkalaisia

Polvi pisti lakoksi

Torstaina askartelimme kahden nuorimmaisen lapsen kanssa paperisia tähtiä ja lumihiutaleita ikkunoiden koristeeksi. Istuimme lattialla polvi-istunnassa ja väkersimme ikkunakoristeita aikakin tunnin. Minulla oli ollut jo ennen Saksaan lähtöäni ongelmia vasemman polveni kanssa ja lattialta noustessani huomasin, kuinka sitä juili hiukan. Menimme pian nukkumaan ja ajattelin säryn menevän yön aikana ohi. Seuraavana aamuna noustessani sängystä, huomasin, etten pystynyt laittamaan painoa toiselle jalalle ja tuntui kuin polveani kaivettaisiin veitsellä. Kipu oli mieletön. Typerä suomalainen ajattelutapa "sairaalaan mennään vasta sitten, kun pää on puoliksi irti" oli kuitenkin vahvempi kuin kipu ja päätin niellä kyyneleeni ainakin siihen asti, että lapset olisi saatu koulutielle. Askeleiden ottaminen tuotti kuitenkin sellaista tuskaa, että perheen äiti päätti viedä minut erään polviin erikoistuneen kollegansa luokse. Lääkäri tutki polven, kirjoitti lähetteen seuraavalle viikolle magneettikuvauksiin ja antoi mukaani kainalosauvat, joiden kanssa kuljinkin seuraavaan viikkoon asti. Meno oli jokseenkin verkkaista, mutta onneksi sain silti suurimman osan kotitöistä hoidettua siitäkin huolimatta, että välillä polvi tuntui pettävän alta.

PS. Aloin muuten lukea lasten kirjahyllystä löytämääni saksankielistä Harry Potteria. Haastetta kehiin!


©wantedalifelessordinary.blogspot.com
(Kuvissa esiintyvien henkilöiden kasvot on peitetty turvallisuussyistä.)